Tämä kirjoitus on nyt aikalailla ohi normipäivityksien, sillä minähän harvoin kerron kuka täällä poikien takana seisoo. Henkilökohtaiset asiat on niin paljon helpompi heittää nurkkaan ja kertoa vaan ne mukavat asiat karvalapsista. Niiden karvojen taakse on niin helppo piiloutua. Heitän mieluummin vakavammistakin asioista vitsiä, kuin alan siinä jonkun edessä pohtimaan liian syvällisiä, sehän voi tarkoittaa pian et tulee itku...

Ekaa kertaa tuli sellainen tunne että pitää saada purkaa ajatuksia kirjallisesti, päiväkirjat on niin "läst siisön", joten ajattelin nyt sitten kirjoittaa ne koneelle ja miksei sitten samantie julkaista? Tämä on itelle ihan outoa, minut tuntevat tietävät että pidän aikalailla tunteeni kurissa, enkä varsinkaan niitä surullisia tuo julki. Tapanani on ollut niin kauan kuin muistan, itkeä yksin hiljaa tyynyyn illalla nukkumaan mennessä, jos tuntuu siltä että maailma kaatuu niskaan.. Tunteiden näyttäminenhän on heikoille ja nynnyille. Jos itken muiden nähden tunnen oloni aivan alastomaksi.

Kaiken tämän takana on tämä päivä... en uskonut sitä näin rankaksi. Minulle joka hammasta puremalla saa kyyneleet pidettyä piilossa. Päivä lähti liikkeelle heti aamuisella eläinlääkäri reissulla, ajan varasin jo maanantaina. Mukana olivat minun kaikki neljä koiraa ja sitten kissa joka oli asunut vanhempieni luona jo silloin kun minä siellä asuin. Misu oli jo 13,5-vuotias. Perille päästyämme ensin käytin Nasun, epäilin korvatulehdusta kun pitää päätä kallellaan, sehän se olikin ja kuuri päällä. Seuraavaksi Pumba, saman epäilyn vuoksi. Kappas, korvatulehdus sielläkin ja molemmissa korvissa ja pahempana kuin Nasulla. Eikö ne kerpeleet vois vaikka ravistella päätään jatkuvasti tai rapsia tms. että huomaisi heti? Sitten tuli Billy, hän kävi vain puntarilla ja hyvältä näyttä 400grammaa vähemmän painoa kuin viimeksi, eli 10,9kg. Tämä ansaittu lisäämällä liikuntaa, eikä sotkemalla ruokamäärää. Sitten vuorossa Mito, hänkin vain puntarille ja tässä ukossa kun ei ole läskiä yhtään, mutta on sit vissii uimisesta saaneita lihaksia tiputtanu, kun painoa oli 1,4kiloa vähempi, eli 20,2kg. Nasu jatkaa diettiä.

Sitten olikin vuorossa Misu, tätä olin pelännyt maanantaista asti. Tai jos ihan tarkkoja ollaan ni jo siitä hetkestä asti, kun nisäkasvain todettiin. En yhtää muista milloin se oli, mut päätettiin äitin kanssa että se leikataan kerran, jos se uusii niin vaihtoehdot on vähissä. Ennuste olikin huono leikkauksen jälkeen, hyvin suurella todennäköisyydellä se uusiutuu. Näinhän siinä kävi, kun huomasimme patin tulleen takaisin, päätimme että annetaan olla vielä, kun leikki ja riehui kuin pahainen kakara. Kunnes tuli se hetki että sillä oli kipuja. Kyllähän sen tästä eloisasta ja kauniista säihkysilmästä huomasi helposti.

Mutta kun tuli aika tehdä se päätös rakkaan sisupussin pois päästöstä, sitä itse jänistikin. Selitti mieluummi ummet ja lammet että se saisi olla vielä. Viime viikonloppuna se sitten ei enää tehnytkään muuta kuin nukkui, söi kyllä hyvin ja kävi ulkona tarpeillaan, mutta taas vain nukkui. Ei ollut enää helliä hetkiä veljeä sukien ja riehakkaita leikkejä, saati sitten intoa pyydystää hiiriä (tämä oli Misusta parasta ja olikin erittäin taitava). Misulla oli erittäin kaunis ja hyväkuntoinen turkki loppuun asti, sitä se jaksoi sukia kaikesta huolimatta. Ehkä veikkakin auttoi..

En voi muuta kuin nostaa hattua Teille ihanille eläinlääkäreille, jotka jaksatte olla lempeitä ja kilttejä, puhua kauniita niille jotka rääkyy rakkaan lemmikin nukkuessa pois. Varmasti joudutte itsekkin puremaan hammasta yhteen, mutta en usko että siihen "tappamiseen" turtuu. Onhan Teillä ilmeisesti jotkut valat, että mennään eläimen ehdoilla eikä suotta anneta kärsiä.. ja tietty kutsumusta ammattiin, eihän siitä muuten täysjärkinen selviäisi. Se että joudutte joskus sanomaan (varmasti aika usein) asiakkaallenne että on armeliaampaa päästää lemmikki pois, kuin yrittää väkisin pitää hengissä ja mahdollisesti kuulemaan asiakkaan syytökset ettette osaa asiaanne... Tämä päätös tehtiin silloin leikkauksen aikaan meidän luottoeläinlääkärimme kanssa, jos kerta leikkaus ei auta niin... mutta se hetki kun nostat sen rakkaan autoon ja suuntaat sinne lekuriin... tai kun otat sen rakkauden sieltä autosta ja kannat sen hoitopöydälle, tai kun silität ja juttelet kauniita, niin paljon kuin pystyt itkun seasta ja kun se viimeisen kerran hengähtää... Sillä hetkellä tajusin että joudun kokemaan tämän vielä seitsemän kertaa. SEITSEMÄN! Taidan olla masokisti! Sitten kävi ajatus että en enää ikinä ota lemmikkiä. Tämä oli tässä, elän näiden kanssa täysillä ja lopetan tähän..

Tätä en usko tapahtuvaksi oikeasti, olo on vain nyt niin kamala!

Nyt tulee sitten se itsesyytös, että antoiko Misun olla liian kauan? Kärsikö se nämä viimeiset hetkensä? Elikö se onnellisen elämän?

Pidettiin äitin kanssa jo hautajaiset ja sinne Misu pääsi poikansa viereen. Haudasta tuli ruma, lumen, mullan ja saven sekainenmöykky. Tiiliä ladottiin päälle ettei koirat kaiva ylös. Keväällä sitten pitää tehdää hienompi.

En nää enää itkun seasta kirjoittaa joten avautumiseni saa riittää, kaivaudun sänkyyn koirien keskelle. Onneks minulla on ne vielä täällä... eihän tähän voi muuta enää sanoa kuin

Lepää rauhassa Misu pieni 06/01-17/12/14
Me kaikki kaipaamme sinua
Kuvassa Misu (vas.) ja veljensä Mukki