Aiheena -henkinen pahoinvointi- on ollut minun osaltani tarkkaan varjeltu salaisuus, mitä ei ikinä voi kertoa kenellekkään... Olen pohtinut tätä paljon viimeaikoina kun "heräsin" omaan pahaan oloon... Olen pahoillani siitä etten ole pitänyt yhteyttä juuri ollenkaan, keneenkään...

Herään vieläkin lähes joka aamu siihen tunteeseen että Nasu on lähellä ja se kammottava pettymys kun se ei olekkaan. Nukkumaan meneminen on kamalaa kun tietää pettymyksen tulevan taas aamulla. Tätä kestänyt riittävän kauan, kaikki vastoinkäymiset ovat ottaneet tosi koville. Mökkiydyin omaan kotiin, omaan kuoreeni, en käynyt enään kuin töissä, koirien kanssa lenkillä ja Rillan luona tallilla. Rilla - elävä enkeli, pelasti mut pahimmalta. Tallilla unohdan koirat kokonaan hetkeksi. Kaikki muut ovat jääneet, tänä vuonna olen käynyt kolmessa näyttelyssä Miton kanssa ja yksissä rally-tokokisoissa. Epikset, treenit jopa baari-illat ovat jääneet kaikki miltei kokonaan pois. Mitä teen perjantai iltana? No, makaan kotona sohvalla... Ei ihan normaalia multa, joka tykkää olla ihmisten kanssa... Nyt vältän mahdollisuuksien mukaan kaikkia tilanteita jossa on liikaa ihmisiä... Innostun kyllä kaikesta, mut se kestää sen viiis minuuttia, kunnes tajuan et siellä on liikaa väkeä...

Kaikki... Janne, harrastukset, ystävät, perhe, lemmikit  ja se oma jaksaminen pisti miettimään asioita, mikä on itelle tärkeintä.

Kun jaksaa niin elämä taas hymyilee... toivottavasti.

Turha varmaan sanoa että se on Janne, joka pitää mut kiinni arjessa, mutta on tietoinen valinta etten hirveästi halua omasta pullanmurustani netissä puhella.

Tein hetki sitten ison päätöksen ja irtisanoin itseni töistä, en siis ole enää Lidliläinen ensi vuonna. Jätän tutun ja turvallisen työympäristön ja hyppään uusiin haasteisiin. Tätä päätöstä edesauttoi paljon se, että se uusi on säännöllinen päivätyö, osa-aikainen, mutta silti säännöllinen. Pistetään samalla koko elämä remonttiin. Tavoitteet ja suunnitelmat uusiksi, tän vuoden ne vaan oli, mut jäivät saavuttamatta.

- - -

Kun Raton lähtö tuli vajaa kaksi vuotta sitten, elämäni lähti jo silloin menemään alaspäin, mutten sitä huomannut silloin. Mutta kun rakkaan Nasun aika koitti, se oli mun menoa. Miten karvakaveri voikaan olla itelle se rakkain ystävä maanpäällä? Se joka on aina siinä lähellä, sanot tai teet mitä tahansa valintoja ja päätöksiä, sen uskollisuus ja rakkaus ei vaan katoa tai vähene. Joka aamu se jaksoi mulle heilutella häntäänsä ja antaa pusuja, jopa sinä viimeisenä päivänä. Nasun aika tuli 11.5.2016, olihan se takapää ajoittain huono, mut vielä pärjättiin, mutta sitten se kasvain... Se joka teki sinun hengittämisestä ajoittain tosi hankalan ja kipujakin taisi olla... Näitä mitään en halunnut nähdä, niin kipeää se hyvästien jättäminen tekee. Mutta jos hyvästien jättäminen on tuskaa, niin oli se raastavaa katsoa kun toisen teki mieli juosta lenkillä täysiä ja juosta pelloilla ja metsässä rallia, mutta kroppa ei pysy mukana. Sitten pelkästää nukkuminen oli ajoittain hankalaa loppuajasta, kun ei löytynyt hyvää asentoa... sitä oli ja on edelleen vaikea muistella... Tiedän tehneeni oikean päätöksen, mutta se ei auta ikävään. Kun sitä syyttää itseään ettei aikaisemmin tehnyt mitään, enhän minä sitä kasvainta tulemasta voinut estää, mutta olisinko voinut hoitaa sinua muuten paremmin?

Sinä annoit minulle kaiken, mutta annoinko ite sinulle tarpeeksi?

Onneksi kerkesit kasvattaa ja kouluttaa Mitoa pari vuotta, osa sinusta on Mitossa. Mitolla on samanlaisia tapoja kuin sinulla ja ne vaan voimistuu. Suurimpana joka aamuinen pusutuokio, tosin Mitolla menee välillä vähän överiyli, se ei osaa olla ihan yhtä hillitty ja arvokas kuin sinä. Ja joka ilta, joka ikinen ilta Mito tulee viereen pitämään mut lämpöisenä, tosin siirtyy muualle kun olen nukahtanut... Se on varmaan osittain myös sitä miksi minusta tuntuu että sinä -Nasu- olet siinä lähelläni ♥

Koulutit juniorin hyvin.
Onhan junnu kasvanut ja miehistynyt, mutta silti, siinä on pala Nasua.

♥ Rakastan sinua ikuisesti ♥
♥ Odotathan minua siellä sillan toisessa päässä kun minun aikani tulee, ja siihen asti pidäthän huolen muista siellä ylhäällä ♥

Olit sinä herttainen,
Kuin pieni taivaan pilvinen.
Kauan olit sinä täällä,
Ihana aivan joka säällä.
Kukaan voi sua unohtaa ei,
sellainen olit sinä!
Olit kuin pieni pilvi hento,
laukkasit kuin linnun lento.
Askeleesi kauas juostessasi kaikui,
hirnahdukses, aina mulle asti raikui.
Viimein pääsit kivuistas eroon,
sulle varattuun hyvään oloon.
Ikuiseen rauhaan voin sut nyt päästää,
hyvä minun on sinun muistot mielessäni säästää.
Lepää rauhassa Rato!

Suomenhevostamma Rato 1.7.1989 - 17.2.2015

https://www.youtube.com/watch?v=J0aTsg5QJMY

Se hetki kun pysäköit auton pihaan ja olet menossa kyläilemään, kun saat puhelinsoiton "Rato kaatui, eikä pääse ylös!" Auto ympäri ja täysiä porukoille. Onneksi liikennettä oli vähän.
Kun pääsin perille, näky oli karmaiseva. Olihan sille loimia heitetty päälle, mut eihän sen alle mitää saatu. Siinä se makas kylmässä maassa jäykkänä, pidätti hengitystä, puri hampaita yhteen ja silmät pyöri päässä, mut kun laskeuduin sen pään viereen se hörähti. <3 Ihan kuin olisi sanonu että "auta!"
Eihän siinä ollu enää vaihtoehtoja. Pitikö juuri silloin ihmisten olla vaikeasti tavoitettavissa. Onneksi saatiin naapurin mies kiinni ja hän olikin sitten ainoa vaihtoehto. Oishan sitten vähän kauempana ollut muita, mut eihän toisen voi antaa kärsiä enää yhtään enempää.

Naapurille tehtävä oli vaikea, mutta silti sai kerättyä itsensä ja teki mitä piti. Kiitos siitä! Tuntuu kamalalta hänen puolestaan. Ja myös omasta puolesta, minä se kiljuin siinä maassa et heti tänne joku pyssyn kanssa! Mut lohduttaudun sillä et enää ei kauniilla tytölläni ole kipuja.

Mut eihän tän näin pitäny mennä, luin netistä kuinka eräs oli totuttanut hevosensa seisomaan aseen vierellä rauhassa syöden jotain herkkua. Näin minä sen suunnittelin ja että aika olisi ollut keväällä, auringon lämmitäessä ja lintujen laulaessa.  Ei tunnu kaikki menevän suunnitelmien mukaan, vaan pitää olla koettelemuksia rakkaimmillani ja kärsimystä. Tuntuu kuin joku haluaisi koetella mun hermoja ja et pysynkö järjissäni.

Mut on tää yhtä helvettiä, itku ei vaan lopu. Enkä ole mikää itkupilli. Se hirveä syyllisyys mikä painaa, kaiken olisi voinut hoitaa kauniisti aikaisemmin ja olla enemmän Raton kanssa. Yrittää pitää siitä parempaa huolta ite......

Lepää Rauhassa Rakas Rato!
Vie terveisiä parhaalle ystävällesi Milolle <3

Meitä jäi iso joukko itkemään perääsi, niin monen annoit hoitaa, ratsastaa ja kokea hienoja hetkiä. Sait jopa yhdestä hevosia pelkäävästä tytöstä heppahullun. Olit varsinainen monitoimipolle, perässäsi sai olla reki, kärryt, pulkka, ahkio, kelkka, sukset tai lumilauta. Selässäsi sai olla pienet ja isot, vauvat ja vaarit, kokeneet ja kokemattomat, yksi tai kaksi.

Tälläisiä hepoja oli vain yksi maanpäällä ja olin onnekas kun olit se opetusmestari teini-ikäiselle tytölle.

Ikävöin sinua <3
Odotathan minua siellä, tulen kyllä luoksesi...

Olen niin onnellinen siitä luottamuksesta, jonka olen saanut rakennettua suokkitammaani Ratoon (i.Hilto, e.Ravaus, ei. Remaus).Rato tuli minulle huhtikuussa 2000, eli juhlimme kohta yhteisen taipaleemme 15-vuotispäivää <3 Rato on jo 25-vuotias.

Syksyllä 2013 karhu kävi Raton kimppuun, aamulla 7 aikaan pihapiirissä olevalla laitumella, n. 10 minuuttia sen jälkeen kun isäni laski sen tallista pihalle. Isäni lähti traktorilla jonnekkin ja äitini tuli 15 minuuttia myöhemmin ulos ja Rato oli jo hetken juossu vauhkona pellolla talon takana.

Onnenkantamoinen että Rato selvisi vain hurjilla naarmuilla ja ihovaurioilla. Turpa oli pahannäköinen, karhu luultavasti purassut siitä. Toisesta lavasta puuttui ihoa noin oman kämmeneni kokoinen läntti ja kynsien jättämiä naarmuja ja syvempiä haavoja oli ryntäissä ja etujaloissa.

Rato inhoaa vesiletkuja, varsinkin kun ne ruiskii vettä pään lähellä, mutta haavat oli pakko saada putsattua pariin otteeseen päivässä juoksevalla viileällä vedellä, niin vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Jos olisin jollain kauhalla alkanu räiskimään ämpäristä vettä olisi tamma suuttunut ja lähteny menee... :D

Rato seisoi kuin tatti paikoillaan kun huuhtelin haavoja, jopa silloin kun huuhtelin turpaa. <3 Muutamassa kuukaudessa jäljet parani tosi hyvin, onneksi oli niin hyvät lääkkeet ettei tullut tulehduksia. Mikä parasta, Raton korvien väli on ennallaan, tarkoitan sitä, ettei se ole muuttunut yhtään, ei säiky sen enempiä kuin ennenkään. Luottavaisena tulee edelleen mukaani metsään, sinne suuntaan mistä nalle tuli. Tosin, ilmoittaa kyllä jos metsässä "haisee pahalle" (karhu tai hirvi), silloin ei siis mennä. Tapauksen jälkeen oli ensimmäiset kaksi viikkoa hieman säikky, säpsähteli rasahduksia, mutta se on mennyttä. Ja sain ihanan omapäisen rouvani takaisin. <3

Nyt oli satuttanut ylähuulensa johonkin ja siitä roikkui palkeenkieli, antoi katsoa sitä ilman että lähti pois, vaikkei ollut missään kiinni. Mutta kun haen sen lenkille, päättää ettei anna laitumelta kiinni ilman houkutteluja ja hippaleikkiä. :D

Rato on <3

Tässä lavan haava, noin mun kämmenen kokoinen tuo isoin alue. Valkoinen tuossa haavassa on helosania, äitini ei hätäpäissä osannut muutakaan siihen laittaa.

Tässä turvan haava, kuvassa ei näy, mutta siinä oli muutama iso ja syvä reikä.

Eka kerta kun suihkutin, ensin väisti ja näytti mielipiteensä. Varmasti myös sattui, sen jälkeen oli nätisti paikoillaan.

Nyt voin iloisena todeta että jää on sulanut Nasun sydämestä kokonaan! Ei ole väliä miten päi ja missä ja milloin Nasu ja Mito ovat, ei minkäänlaisia ongelmia, ollut enää moneen kuukauteen. Olen niiiiiiiin onnellinen <3
Edelleen Mito kunnioittaa Nasua niin hyvin, ettei Nasun tartte kuin pikkuse nykästä ylähuuliaan ni Mito väistää, näitä tilanteita on erittäin harvoin. Luultavasti silloin Nasua ei Miton seura kiinnosta jos on vanhuksella kolotusta. Mito ei kuitenkaan heittäydy törkeäksi ja kyykytä vanhusta, vaan poijjaat leikkivät tosi hienosti, rajusti välillä, mutta leikkivät. iiiiiik! I'm so so so so HAPPY!!! <3

Eilen otettu kuva kännykällä pimeässä, joten laadulla ei pääse hurraamaan, mutta tuossa kasassa on Janne, Nasu ja Mito.
Kaikki kolme vetivät penkassa painiksi.

Maanantaina käytiin Miton kanssa rally-tokotreeneissä, muuten ihan hyvin, mutta ohjaajalle sais tulla rutosti varmuutta lisää. Kotona (tietenkin) menee hyvin kun kukaan ei ole katsomassa, sitten kun saa mennä kouluttajan oppeihin ni omat kädet ei osaa pitää nakinpalaa ja hihnaa yhtäaikaa... tosi p*rseestä!

Miton kanssa eilen reenattiin pulkan kiskomista, kun eka oltiin pieni matka vedetty pelkkää pulkkaa. Kun se perässä tuleva muovinkappale ei häirinnyt, tehtiin pieni lapukuorma kyytiin. Oli ensin hieman outoa pienelle miehelle joutua kiskomaan kun ei sitä normisti hihnassa ikinä tee. Nasu oli suureksi avuksi, kun sitä juoksutin edes takaisin Miton viereltä, niin Mito innostui vetämään. Tosi hienosti se pieni matka menikin, oli muute onnellinen karvakamu kun tajusi tehneensä niinkuin pyysin. Paljon kiitosta ja leikkimistä ja riehumista palkaksi. Ongelma vain oli, että isi oli jo täyttänyt äitille valmiiksi kaikki puukopat sisällä, joten me tehtii niistä sit kukkuraisia, kun Nasu pääsi hakemaan myös yhden kuorman. Voi, kuinka helppoa se on kun possuseni odottaa nätisti paikoillaan niin kauan että saan kuorman tehtyä ja sitten menee sinne suuntaan minne käsken ja sillä vauhdilla kun sanon. <3 Hieman siis pitää Miton kanssa reenata vielä et päästään samaan kuin konkaripossu <3 Saipahan äiti lisää puita ja minä kaksi onnellista koiraa. Mito juos koko ajan Nasun rinnalla tai pulkan vieressä, totutellen samalla siihen ääneen mitä se pitää.... Voi miten pieni ihminen voi tulla tälläisestä onnelliseksi! <3

Videokuvaa oli tarkoitus ottaa, mutta puhelin päätti ettei enää toimi ja sammui... No, oli kyllä niin pimeääkin jo ettei varmaan olisi kuvasta saanut mitään selvää.

Tänään nyt si alotetaa Miton kanssa kunnon rally-toko treenit, viimeviikolla oli ensimmäinen kerta, aloitettiin teorialla ni ei vielä reenattu. Tarkoitus olisi sen kanssa reenata urakalla ja kun Miton kanssa käydään treeneissä, niin Nasun kanssa sit treenataan kotona. Kisat olisi tarkoitus korkata piakkoin.

Aamulla kun saatettiin poikien kanssa Janne kouluun, Mito pääsi myös kokeilemaan ekaa kertaa miltä "husky-valjaat" tuntuvat. Pikkuhiljaa aletaan kiskomaan pulkkaakin perässä, ei pidä päästää uimalla reenattuja pakaroita kuihtuun. ;)
No, ei nyt sentää, vaan ainakin Nasu aikoinaan nautti niin kovasti vetämisestä et kokeillaan samaa Miton kanssa. Nasukin pääsee välillä verestämään muistoja. Molemmat tosin ihan kevyellä taakalla.